Keskustelin erään ystäväni kanssa tänään siitä, kuinka hän ei näe kaupunkimme ilotulitusta uutena vuotena. Lumipallo lähti siitä vierimään, ja aloin miettiä viime vuotista, elämäni ihaninta uuttavuotta. Olin isäni porukoiden sekä isovanhempieni ja siskoni kanssa kummitädillämme North Carolinassa, Amerikassa ja olimme vuokranneet ison talon järven rannalta, rauhalliselta alueelta. Siellä me olimme sitten kaikki, juttelimme koko illan, katsoimme amerikkalaista jalkapalloa huoneessamme (minun ja siskoni huone oli ainoa, jossa katsoimme teeveetä), katselimme kuinka pieni serkkuni konttasi ympäri olohuonetta (hän oli juuri sinä päivänä oppinut konttaamaan) ja söimme tortilloja. Tänä vuonna en tiedä mitä teen. Haluaisin viettää uutta vuotta ystävieni kanssa, mutta ehkä menen mummolaan. En tiedä.
Samalla tavalla mietin, kuinka ankea viisitoistavuotissynttäreistäni tulee. Viime vuonna oli samaisella reissulla myös syntymäpäiväni, ja olimme keilaamassa. Söimme tuplajuustopizzaa, joimme pepsiä ja keilasimme. Minä melkein voitin, ihan hilkulla oli. Sain kaikenlaisia ihania synttärilahjoja ja keilahallinpuolesta keilan, johon kaikki kirjoittivat nimensä. Miksen voisi mennä ajassa taaksepäin? Minun on niin ikävä kummitätini luo. Haluan taas Amerikkaan.

Freewayn Vadelmalimsa on sitten nannaa. Ainoa limsa jota juon Lidlistä ostettuna. Hyvää, kannattaa maistaa.